Ihmisen tappamista ei pitäisi ottaa kevyesti, sanotaan.

Vaikka tämä olisi täysin paha ihminen, kuten koulukiusaajat yleensä ovat.

Lisäksi väitetään, että kun ihminen riistää toiselta ihmiseltä hengen, niin se muuttaa pysyvästi tämän ihmisen luonnetta.

Tappamisen jälkeen ihminen ei kuulemma enää palaudu ennallaan, vaan se teko jää vaanimaan häntä loppuelämäkseen.

Sanotaan, että ihmisen henki ja elämä on pyhä sekä loukkaamaton.

Myöskin se että toiselta ihmiseltä riistetään henki, niin sen pitäisi olla hyvin perustelua kuten sota tai se että puolustaa itseään tai perhettään.

Toisen ihmisen hengen riistäminen pitäisi siis olla erittäin perusteltua ja tehdä vain jos se on täysin välttämätöntä kuten itsensä puolustamisen kautta.

Paskapuhetta minä sanon ja sanonpa sen vielä yli 15 – vuoden elämänkokemuksella.

Liipaisemisesta vetäminen ja se että sain yhden koulukiusaajan elämästäni pois ei ollut minulle mikään elämääni pysäyttävä hetki.

Älä käsitä väärin, se oli hyvä hetki.

Se oli surkean elämäni hienoin hetki.

Tosin se se tuntui epätodelliselta ja olo oli kuin olisin katsonut leffaa tai pelannut jotain peliä.

Tuntui kuin se en olisi ollut minä, joka siitä liipaisimesta veti.

Kaikki kuitenkin näytti todellisemmalta kuin se veri ja väkivalta joka oli tullut elämääni aiemmin ruudun kautta.

Se tunnepuoli ei minulla mitenkään ihmeellisesti mennyt sekaisin.

En ollut järkyttynyt siitä mitä tein ja missään nimessä en katunut mitä tein.

Tunsinko mielihyvää tai iloa, niin siitä en ollut varma.

Kun Suomessa oli ollut kouluväkivaltaa tai kouluampumisia, niin en ollut koskaan oikein miettinyt miten niihin piti suhtautua.

Kun yleinen mielipide oli ollut niitä vastaan, niin olin nyökkäilyt ja mielistellyt joukkoa, sekä sanonut että väärinhän se oli.

Mitä tuli yleisesti ottaen kouluampumisiin, niin sinällään minusta oli ihan hyvä, että joku teki jotakin jotta koulukiusaaminen loppuisi Suomesta.

Vaikka se joskus vaatisikin äärimmäisiä keinoja.

Ja nyt oli käynyt niin, että minä olin tullut osaksi tätä maailmaa.

Minä olin tullut yhdeksi kouluampujaksi Suomessa.

Kuitenkin Mikko K oli ollut koulukiusaaja ja oli saanut mitä oli tilannut sekä ansainnutkin.

Ei voi olla niin, että pahat ihmiset selviävät kuin koira veräjästä tekojensa suhteen ja maksut maksaa aina ja iän kaiken uhri.

Niinpä Mikko K oli tähän tilanteeseen yhtä syyllinen kuin minäkin.

Lisäksi minä koin sen niin, että me yhdessä Mikko K:n kanssa olimme puristaneet sitä liipaisinta.

Se että koulukiusattu yritetään laittaa syylliseksi siihen, että hän vain puolustaa itseään on täysin vastuutonta.

Enkä minä lähde syyttämään siitä itseäni, että ääritilanteessa minä vain puolustauduin.

Ympäröivä maailma ei vain ollut näkemykseni kanssa samaa mieltä.

Se ympäröivä maailma joka näki tämän tilanteen, niin se meni pakokauhuun.

- Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala.

Mari kirkui hysteerisesti ja hänellä oli täysi oikeus siihen.

Mikko K:n veri oli maalannut Marin naaman punaisellaan.

Lisäksi hänen kallis merkkipuseronsa oli nyt aivan pilalla.

Se oli varmaan tässä vaiheessa ainoa aihe, josta ehkä tunsin pientä katumusta.

Ensimmäinen joka juoksi paikalta pakoon oli Tarmo, päätään edes takaisin pyöritellen.

Kaikki katsoivat minua epäuskoisesti, varsinkin koulukiusaajani.

Pasi, Simo, Markku H, Toni S ja monet muut olivat jähmettyneet.

Opettajamme Reijo oli hämmentynyt ja niin myöskin toinen opettajamme Markku, joka tuijotti epäuskoisena nyt minua eikä teinityttöjen perseitä.

Katsoin Reijoa suoraan silmiin ja pidin asetta sivullani.

Voi kun olisin nähnyt tämän tilanteen sivusta tai ruudulta.

Minulla oli tosi cool olo, joten varmaan tunnelma oli myöskin muista hyvin elokuvamainen.

Sinällään en pitänyt vanhoista elokuvista, vaan meikä oli Marvel sukupolvea.

Isäni kanssa olimme joskus katsoneet vanhoja leffoja kuten Die Hardeja, Ramboja sekä muita toimintaelokuvia.

Vanhoista elokuvista kovin taisi minulle kuitenkin olla Training Day.

Siitä olin pitänyt ja kuten siinä elokuvassa päähenkilö jotenkin totetaa, että King Kong ei ole mitään verrattuna minuun, niin tänään minä koin ihan samaa.

Minulla oli hyvin Deadpoolimainen olotila.

Se olin nyt minä joka oli tilanteen herra ja joka päätti elämästä ja kuolemasta.

Päätin ottaa tilanteen haltuuni, koska olinhan juuri tehnyt itseitsestäni jumalan.

Ihan ekaksi otin luulot pois opettajaltamme Reijolta.

- Et kai sä urpo käske mua laskemaan asettani maahan? Et kai sä oikesti luule että tämä oli vahinko?

- Minä, minä...ei tällaista voi tapahtua. Reijo änkytti.

- No, kyllä tämä minusta todelta näyttää. Tää on vähän kuin siitä kirjasta, joka meidän piti lukea...mikäs sen nimi nyt olikaan?

- Tarkoitatko Kärpästen Herraa?

- Just se. Niin tää on tosielämän versio siitä itäisessä Suomessa nyt ja tänään.

Useampi päätti häipyä sivummalle jo hyvän sään aikana.

He näkivät että minä en katunut tekoani, enkä aikonut perääntyä.

Ja kaiken lisäksi minulla oli edelleen ase kädessäni.

Itse mietin, että kyllä tästä varmaan tulevaisuudessa leffa tehtäisiin.

Se oli nyt myöskin yksi huolenaiheeni, että kuka oikeasti voisi näytellä minua.

Epäusko haki luokkatovereissani suuntaa ja nyt se meni selkeästi pelon puolelle.

Tiedän, että kukaan ei olisi uskonut että minä pystyisin tähän mitä sain jo aikaan.

Vaikka en ollut aamulla suunnitellut ampuvani koulukiusaajaani, niin kun tilanne tuli minulle syliin eikä kiusaajatkaan halunneet jättää minua rauhaan, niin koin niin että minuthan suorastaan pakotettiin ampumaan.

Eikä kukaan olisi halunnut tajuta sitä, että minä oikeasti koin niin, että Mikko K oli ansainnut sen mitä sai.

Jos minä en olisi ampunut Mikko K.ta, niin minun kiusaamiseni olisi jatkunut käytännössä opettajien hiljaisen hyväksynnän alaisena.

Nyt se loppui.

Ja sen lisäksi, että kiusaaminen loppui osaltani, niin muutkin koulukiusatut saivat nyt hengittää vapaammin.

Nestori katsoi minua oudosti, outo virne naamallaan.

Sitten hän näytti peukkua minulle.

Hienoa, minulla oli nyt faneja.

Ja takuulla tämän jälkeen koko Suomessa käytäisiin iso keskustelu koulukiusaamisesta ja minun toimintani otettaisiin siinä keskiöön.

Minä olin antanut juuri äsken äänen kaikille koulukiusatuille.

Lisäksi olin näyttänyt yhden tavan toimia jolla kiusaaminen saadaan loppumaan.

Ja itse koin että se oli täysin oikea tapa.

- Okei kuunnelkaa nyt tarkasti mitä sanon. sanoin.

Jotta sanoillani olisi voimaa, niin ammuin laukauksen ilmaan.

Se myöskin varmaan näytti sivusta ihan siistiltä.

Tietenkään sen seurauksena kukaan ei kuunnellut minua vaan paniikki valtasi mielialaa ja ihmisiä alkoi juoksemaan sinne ja tänne.

Vain muutama ihminen jäi vierelleni.

Paikalle jäivät Tommi, Roni ja Nestori jotka olivat laillani pahasti koulukiusattuja.

Lisäksi sekä Jouni ja Pekka jäivät jotka olivat ystäviäni, mutta eivät koulukiusattuja.

Jouni oli paras ystäväni ja häntä kiusattiin oikeasti vain sen takia että hänen äitinsä oli venäläinen ja hän puhui kahta kieltä äidinkielenään.

Kaikki muut lähtivät karkuun ja joukossa oli myöskin koulukiusattuja vaikka se mitä tein, niin en tehnyt sitä itselleni vaan kaikkien koulukiusattujen puolesta.

- Mitäs, nyt tehdään? Roni kysyi.

- Ilta alkaa tulla ja täällä on ruokaa. Syödään me ja tehdään bussista tukikohtamme. Mietitään myöskin vartiovuorot.

- Tämä selvä.

- Voitko selventää motiivejasi? Jouni kysyi.

- Tarvitseeko niitä olla?

- Ajattelin vain, että...

- Sain aseita ja näin tilaisuuden, joskus muuta ei tarvitakkaan.

- Sinä joudut tästä linnaan.

- Onhan se mahdollista. Ensin jonkun pitäisi kuitenkin tulla pidättämään minut. Näkyykö täällä ketään? Kenen puhelin toimii? Onko kukaan reagoinut noihin laukauksiin millään lailla?

Ammuin vielä pari laukausta ilmaan, että sanoilleni tulisi vielä enemmän voimaa.

Tyypit alkoivat katsella toisiaan ja tajusivat että maailma oli nyt erilainen kuin silloin kun lähdimme koulusta tälle reissulle.

Sitten aloin antamaan aseita repustani ja se loi hämmennystä.

Tommi, Roni sekä Nestori ottivat aseet innolla vastaan.

Se oli hyvä koska näissä ääriolosuhteissa tarvitsin luotettavia liittolaisia.

Ja minusta oli oikeastaan parasta vain liittoutua toisten kiusattujen kanssa.

Muihin kuin kiusattuihin ei uskoakseni tässä tilanteessa voinut luottaa.

Jouni varmaan odotti, että tarjoaisin hänellekin asetta.

Vaikka hän oli paras ystäväni, niin hän oli kuitenkin kyseenalaistanut toimintani.

- Entäs muut luokkalaiset? Pekka kysyi.

- Eiköhän me lähdetä nyt siitä, että jokainen pitää huolta vain itsestään.

- Entäs Mikko K? Eihän me voida sitä tuolla tavalla tuohon jättää. Jouni sanoi.

- No onhan täällä eläimiä, pitäähän niidenkin syödä, jos et itse halua kaivaa Mikolle kuoppaa. Sanoin ja painuin sisälle bussiin.

Muut tulivat perässäni sisälle bussiin.