Ruumissani olevan alemman ruumiinosan tarpeet oli vähäksi aikaa tyydytetty.

Nyt masun tuli sitten saada oma osansa.

Niinhän sitä sanotaan, että aamiainen on päivän tärkein ateria ja sen tärkeys kasvaa jos olet vielä kasvuiässä.

Tosin bussissa olevat ruokavarat alkoivat huveta huolettavasti.

Repussani oli vielä näkkileipää, energiapatukoita ja muutama vesipullo, jotka vanhempani olivat vaatimalla vaatineet minua ottamaan mukaansa.

Heidän mukaansa piti aina varautua niin hyvin kuin mahdollista ihan mihin tahansa sattumukseen.

Oli repussa vähän varavaatteita, sekä pari pistoolia ja lippaita.

Meillä jätkillä oli hyvät fibat päällä.

Ja itselläni oli ihan täysi voittaja fiilis menossa.

Olin maailman kuningas ja sain huseerata miten huvitti, välittämättä pätkääkään seurauksista.

Enkä usko että niitä edes olisi tulossa.

Syyttäisin vain kaikesta venäläisiä.

Laitoin AKS – 74V rynnäkkökiväärin roikkumaan vatsani päälle, löysättyäni ensin hihnaa.

Se oli Venäjän erikoisjoukkojen muunnelma legendaarisesta AK – 74 rynnäkkökivääristä.

Se sai oloni tuntumaan kuin somalialaiselta merirosvojohtajalta tai viikingiltä.

Nyt vasta aloin ymmärtämään miltä koulukiusaajistani oli tuntunut kun he olivat kiusanneet minua.

Kun sait valtaa toisten kustannuksella, niin oli ihan päivänselvää että sitä valtaa tuli käyttää ja kaikkein mieluiten väärin ja mielivaltaisesti.

Tytöt tulivat arkoina syömään meidän kanssamme.

Söimme hetken yhdessä.

Ja sitten päätin että menisimme ulos.

Käskytin Marin mukaani ja vedin hänet kainalooni.

Suutelin Maria väkisin suulle.

- Sä olet nyt mun omaisuuttani. Sanoin.

Mari ei sanonut mitään, tuijotti vain tuimasti minuun.

Jos katseet voisivat tappaa, niin olisin ollut mennyttä miestä.

Kuitenkaan katseet eivät tapa, vaan aseet ja ihmiset jotka vetävät liipaisimesta.

Avasin oven ja herrasmiesmäisesti annoin Marin mennä minun edelläni ulos bussista.

Ja sitten astuin itse bussista ulos.

En aluksi tajunnut mitä tapahtui.

Se kuulosti pieneltä vihellykseltä.

En tajunnut vieläkään mitä tapahtui kun yksi bussin ikkunoista meni säpäleiksi.

Sitten Mari kirkaisi.

Kun Marin takaraivo lensi bussin seinustalle, niin tajusin että meitä tulitettiin.

Tommi, Roni ja Nestori tulivat bussista ripeästi.

- Kaikki maahan huusin. Otin ryhmän hallintaani, niin kuin verkkopeleissä yleensä tein.

Sitten me vastasimme tulitukseen.

Emme ihan tarkkaan tienneet mistä meitä tulitettiin, mutta elokuvista olimme oppineet sen, että tulitukseen piti heti vastata.

Ja me tulitimme kovasti sinne ja tänne.

Loput tytöt lähtivät juoksemaan karkuun.

Mari, ei lähtenyt.

Hän tuijotti minua kuolleilla silmillään jotenkin syyttävästi.

Vaikka hän se oli koulussa kiusannut ja nöyryyttänyt minua, enkä minä häntä.

- Näkeekö kukaan mistä tulitus tulee?

- En minä ainakaan.

- Niillä on aseissaan äänenvaimenti...

Äkkiä Nestori kaatui maahan rinta punaiseksi verestä värjääntyneenä.

- Juostaan metsän suojaan. Sanoin.

Yhdessä Tommin ja Ronin kanssa lähdimme juoksemaan kohti metsää.

Luodit viheltelivät ympärillämme.

Metsässä olisi parasta tehdä tilannearvio ja sitten katsoa mitä tapahtuu, sekä miten jatkossa toimisimme.

Meidät oli joka tapauksesa yllätetty.

Minulle tuli kauhea ajatus mieleen.

Olin ajanut koulukiusaajat ja muut luokkalaiset metsään kun olin saanut aseet.

Aseet olivat löytyneet metsästä.

Voisi olla hyvinkin todennäköistä, että niitä aseita oli tuolla metsässä enemmänkin.

Voisi olla hyvinkin mahdollista, että koulukiusaajillamme olisi nyt aseita käytössään.

Tämä ajatus ei ollut tullut aiemmin missään vaiheessa mieleeni.

Eikä sekään ajatus ollut käynyt mielessäni, että ihan niin kuin koulussa: kiusaajia olisi täälläkin paljon enemmän kuin meitä kiusattuja.