Aika pysähtyi ja menetti merkityksensä.

Ei, mennyt elämäni ei lähtenyt pyörimään silmieni edessä.

Kaikki vain pysähtyi ja oli kirkkaampaa.

Ihan kuin Jumala olisi sanonut, että Jäbä mieti nyt oikeasti mitä täällä on tapahtunut.

Sitten se hetki oli ohitse ja havahduin siihen, että Simo ulvahti pahasti ja meni polvilleen.

Ilmeisesti luotini osuivat häntä vatsaan.

Se ei ollut mitään verrattuna siihen miten minulle kävi.

Sillä Simo ampui oikean korvani irti.

Luulin että kestin kipua.

Olin saanut polttopallon naamaani, olin lyönyt pääni istuinnojaan, minua oli ammuttu, tuli oli syönyt minua, Marin hampaat olivat nirhanneet kaluani ja tässä reissussa oli ollut kaikkea jossa minuun oli sattunut.

Mikään ei ollut verrattavissa siihen kipuun, joka lähti siitä kun korvani käytännössä revittiin irti päästäni.

Tämä ei ollut leffaa, eikä tämä ollut videopeliä.

Kipu oli mieletön.

Kipu oli todellinen.

Sen lisäksi kuulin vain päässäni outoa piippausta tai surinaa.

En pysty jäsentelemään tarkemmin mitä se oli.

Sen tiesin, että kuuloni ei ollut enää ennallaan.

Vasen korvani otti jotain ääniä, mutta luonnolliset äänet muuttuivat ihmeelliseksi rätinäksi, kun päässäni kuului oikealta puolelta sekavaa suhinaa.

Olin shokissa ja minun piti päästä tästä tilanteesta pois.

Minulla ei ollut aavistustakaan missä irti ammuttu korvani oli.

Myöskin KIUSATTU – lippikseni oli kadonnut päästäni jonnekin.

Lähdin juoksemaan alemmas kalliolta ja en katsonut perääni mikä Simon tilanne oli.

Oma henkiinjäämiseni kiinnosti minua paljon enemmän kuin mitä koulukiusaajalleni oli käynyt.

Lähdin menemään jyrkänteeltä alaspäin.

Minua huimasi ja voin pahoin.

Verta valui minusta kuin pistetystä siasta kun kokeilin kädellä paikkaa, jossa ennen oli ollut korvani.

Pääsin alas ja löysin polun jossa olin aiemmin törmännyt koulukiusaajiini.

Lähdin sitä pitkin.

En tiedä oliko takanani enää koulukiusaajia vai ei.

Enkä tiennyt ammuttiinko minua kohti vai ei.

Halusin vain häipyä täältä ja pistin juoksuksi.

Kompastuin ja näin vain mustaa.

Tuntui että tajuntani alkoi sumeta.

- Hei, rakastaja, tule vaan rajan yli, niin pidetään täällä hauskaa.

Se oli Marin ääni ja samalla kun kuulin Marin äänen niin haistoin palaneen ihmislihan.

Ei, en voinut kuolla.

Ja jotenkin olin varma siitä että Marin ja minun käsitykseni hauskanpidosta erosivat jyrkästi toisistaan.

Tämän tietoisuuden ulkopuolella tuntui olevan paljon porukkaa.

Ja he olivat ilmeisesti Mikko K:ta lukuunottamatta todella vihaisia minulle.

Vaikka minä olen tämän tarinan uhri.

Pakotin itseni ylös ja liikkeelle.

Sivusilmällä näin Oiva - setäni katsovan minua keskellä metsää ja pitävän käsiään silmiensä edessä, kun sieluni tuntui erkanevan ruumistaan.

Paitsi että minä en kuolisi tänään.

Kipu ja oikeasti halu selvitä hengissä saivat harhat ympäriltäni katoamaan.

Jatkoin etenemistä.

Pakotin jalkaa toisen eteen vaikka kipu päässäni olikin melkein lamauttavaa.

Metsä ja polku päättyi peltoaukeaan.

Peltojen takana näkyi tie.

Lähdin juoksemaan pellolla kohti tietä, kunnes kompastuin kiveen.

- Et sinä selviä.

Se oli Pasin ääni.

Nousin, valutin verta, kuulin piippausta päässäni ja jatkoin eteenpäin.

Ainoat selkeät viestit ja äänet tulivat nyt kuolleilta ihmisiltä.

Silti,minä en kuolisi tänään.

Tänään minä en liittyisi heidän joukkoonsa.

Sitten näin tien ja se oli aivan lähellä.

Jatkoin sitä kohti.

Kun pääsin tielle, niin en tiennyt mihin suuntaa piti lähteä.

Ja minulla taisi yhä olla aseistettuja kiusaajia perässäni, vaikka juuri nyt en nähnyt pellolla ketään perässäni.

Sitten näin kauempaa auton.

Ilmeisesti hekin näkivät minut, he kiihdyttivät vauhtia.

Ja sitten näin kun siniset valot alkoivat vilkkua.

Poliisiauto ajoi lähelle minua

Kaksi epäuskoisen näköistä poliisia nousi autosta.

Kolmas joka nousi autosta oli opettajamme Markku.

Hän huuti ja huitoi sekä osoitti sormellaan minua.

Kuulin vain vinkunaa ja yksittäisiä sanoja.

Kuitenkin minulla oli aika selkeä kutina mitä hän oli kertonut poliiseille.

Poliisit lähestyivät minua.

He katsoivat minua epäilevästi sekä vihaisesti.

He katsoivat pientä poikaa, joka oli yltä päältä veressä ja jonka oikea korva oli ammuttu irti.

He puhuivat minulle, vaan en kuullut heitä.

Tiesin etten voisi mitenkään selvitä kaikesta täällä tapahtuneesta.

Jos en nyt kuolisi vammoihini, niin oli ihan selvää että vapaana miehenä minä en kulkisi koskaanenääikinä.

Ja minun tuurillani minä en kuolisi tänään.

Poliisien suut kävivät ja he ilmeisesti halusivat minulta jonkinlaisen selityksen sille kaikelle järjettömyydelle mitä täällä oli tapahtunut.

Odotin hetken, että saisin sanottua oman näkemykseni.

Sitten katsoin edessäni olevaa kyttäsikaa suoraan silmiin ja sanoin:

- Ryssät ovat vastuussa kaikesta paskasta mitä täällä on tapahtunut.

LOPPU.