- Tiputa se ase.

- Enpä usko, sinä ammut mut kuitenkin. Joten jos ammut mut, niin saat ampua selkään.

Edelleen elokuvista tulevilla opeilla tiesin, että jos jonkun haluaa ampua, niin se pitää tehdä heti.

Ei pidä alkaa lässyttelemään mitään, koska muuten alkaa empiä ja silloin toinen voi päästä ampujan pään sisälle.

Simo alkoi empiä ja alkoi puhua jotain sekavaa, että minä sekosin tällä luokkaretkellä ja se on hän joka pelastaa päivän.

Niin, sankareitahan me kaikki haluamme olla, jotka sen päivän pelastavat.

Nyt oli kuitenkin niin, että tämä oli minun tarinani ja minä olin päättänyt, että tässä tarinassa se sankari olen minä.

Simolle ja muille koulukiusaajille oli varattu vain pahiksen rooli.

Ja tiesinhän minä, että eivät he siihen omaan roolinsa suostuisi.

Minun vinkkelistäni oli siis vain fiksuinta ampua kaikki koulukiusaajat ja sen jälkeen kun vastaväitteitä ei ollut, niin muokata tarina sen näköiseksi, että se olin minä joka pelasti päivän.

Sitä laukausta ei vieläkään tullut ja olin jo keksinyt miten pääsisin Simon pään sisälle.

- Ikävä juttu, että Mari kuoli.

Sanoin ja pidin tarkoituksella selän kohti piippua, kun se on vaan aina isompi kynnys ampua ihmistä selkään.

Nyt Simo alkoi sönköttämään jotain että minä olin siitä vastuussa ja että Mari oli hänen elämänsä rakkaus.

Simon ääni alkoi särkyä, aina kun Mari mainittiin.

- En minä Maria ampunut. Sanoin.

Simo jatkoi sänkötystään, että silti se oli minun vikani ja hän alkoi muuttua itkuiseksi.

Sitä luotia ei edelleenkään kuulunut, jonka olisi jo pitänyt ajat sitten mennä takaraivoni läpi.

Ja sitten se iski minuun.

Minä tajusin miksi Simo oli niin hysteerinen ja itki, eikä saanut suustaan mitään järkevää sanottavaa.

Sanoin kääntyväni varovaisesti, en kuitenkaan laskenut asettani maahan.

Simo koitti yhä väittää, että jos tekisin niin, niin  saisin luodista.

Käännyin katsomaan Simoa ja järkytykseni oli suuri.

Simolla oli päässään Oiva – sedän antama Trump – pipa.

Se oli viimeinen pisara, minä en pitänyt siitä että toiset ottivat toisen omaa ja käyttivät sitä miten huvitti.

Lisäksi Simolla oli kädessään Colt 1911a1 Specifications pistooli, jota amerikkalaist Delta - joukot käyttävät.

Simo tähtäsi minuun ja hänen kätensä tärisivät.

Hän oli surullinen ja raivoissaan.

Ja hän kovasti halusi että minä ottaisin vastuun Marin kuolemasta.

Niin en aikonut missään olosuhteissa tehdä.

Katsoin Simoa ja tokaisin:

- Menit sä vajakki ampumaan oman tyttöystäväsi?

Simon naama muuttui punaiseksi raivosta, vaan liipaisimesta hän ei pystynyt edelleenkään vetämään.

Ymmärsin sen, että kun olimme olleet bussissa ja tulleet ulos, niin Simo oli vetänyt liipaisemasta ja hänen luotinsa olivat tappaneet Marin.

- Mä tähtäsin sinuun. Mä en ymmärrä miten Mari jäi tulilinjalle...

Simo muuttui hysteerisemmäksi ja hän halusi selittää minulle miksi Mari oli kuollut.

Se ei riittänyt vaan Simo ulisi koko ajan sitä, että miksi Marin kuolema oli loppupeleissä minun vikani.

Ja minun kuulemma olisi pitänyt sanoa se ääneen.

Samalla hän alkoi laskea asettaan kun sen ylhäällä piteleminen alkoi rasittaa rannetta.

Ja hänen huomionsa oli herpaantunut siitä, että minulla oli yhä GSh – 18 käsissäni ja se oli syönyt jo monta koulukiusaajaa.

Me molemmat katsoimme toisiamme ja meillä molemmilla oli aseet sivuillamme.

- Jäbä, ota nyt vastuu teoistasi.

- Sinä ammuit Marin, en minä. Ja tässä on vielä yksi mutta.

- Niin, mikä?

- Sinä annoit ylivoimatilanteesi kadota. Minä en ole tiputtanut asettani ja sinä puolestasi olet laskenut aseen sivullesi.

Sitten Simo tajusi, että olimme nyt tasavertaisessa tilanteessa.

Nyt paikalla oli kaksi miestä, ei enää koulukiusaaja eikä enää koulukiusattu.

Me olimme tämän matkan aikana muuttuneet molemmat tappajiksi.

Tosin sillä erotuksella, että Simo ampui vahingossa tyttöystävänsä ja minä olin tarkoituksella ampunut kaikki koulukiusaajani.

Toki minut oli pakotettu siihen vastentahtoisesti.

- Mitäs nyt tapahtuu? Simo kysyi.

- Niin, luuletko että tässä vaiheessa pystyisimme oikeasti ratkomaan erimielisyytemme puhumalla asioista asiallisesti? En edes pystynyt sanomaan tätä lausetta nauramatta loppuun.

Simokin alkoi nauraa.

- Olet oikeassa. Toinen meistä kuolee tänään ja se en aio olla minä. Simo sanoi.

- Selvä. sanoin ja aloin samalla nostaa asettani.

Simokin nosti asettaan.

Me molemmat painoimme liipaisinta ja meidän molempien pistoolit alkoivat laulaa.